maanantai 16. syyskuuta 2013

Surisisitko sinä jos minä kuolisin?

Mittee surisemista siinä olis?
Vanha vitsi, mutta siinä on myös mitallin toinen puoli minulle.

Olen tässä muutamana iltana miettinyt kovasti minun ystävyyssuhteita ja varsinkin ns.liveystäviä (näihin ei huomioida sukulaisia).

 Sukulaisista minulla on kaverina veljen vaimo, mutta ei olla joka kk edes tekemisissä, vaikka meillä on välimatkaa vain 12km. Tätini kanssa soittelen usein.

Jos minulta kysytään milloin viimeksi olen käynyt kaverin/ystävän luona kylässä, niin vastaus on ehkä 4-5v sitten.
 Tosin en käy sukulaisissakaan kylässä.

Milloin joku ystävä/kaveri on käynyt meillä? Niin 3-4vuotta sitten.

Milloin viimeksi olen soittanut liveystävälle? En edes muista.
Jojo sinua ei nyt lasketa, kun ei olla livenä nähty ikinä... 

 Miten usein tekstaat liveystävälle/kaverille? Ehkä 1x 3kuukaudessa.

Miksi?
Koen etten ole kenenkään liveystävä.
Koen etten ole kenellekään tärkeä.

Eilen illalla pohdin, että jos minä kuolisin. Niin ei sinne minun kavereita tulisi kuin kaksi. Heitäkään en ole nähnyt nyt vuosiin.

Minun ainoa sosiaalinen elämä on täällä blogistaniassa ja facessa.
Ei ole mitään muuta.

Makella on. Hänellä käy yksi kaveri kylässä ja radioamatöörikavereita on liuta. Samoin työkavereita. En ole Makelle kateellinen.

Ilmoittauduin kansalaisopiston käsityöpiiriin ja se alkaisi torstaina.
Aluksi olin innoissani. 
Nyt on alkanut pelottaa. 
Mitä muut ajattelee siellä, kun minä menen sinne? 
Jos siellä onkin inhottavia ihmisiä? Koen olevani outo.

Onni asiassa on, että Elli haluaa lähteä mukaan ja nähdä miten poppanoita ja mattoja tehdään, etten jää yksin.
Minulla ei ole taustalla mitään koulukiusausta tms.
Minulla on aina ennen ollut kavereita, mutta kaikki sosiaalisuus on loppunut vuoden 2000 paikkeilla.

Tuon outouden olen mieltänyt lapsuuteen ja äidin sanoihin. 
Olin outo lapsi.
Leikkelin lehdistä kuvia, keräsin postikortteja, minulla oli tarve kirjoittaa satuja ja elää mielikuvitus kavereitten kanssa.

Olin aina äidille OUTO... ja olen vieläkin.

Se outo soi vieläkin päässä, niin kovasti, että tiedän ja koen olevani OUTO.

Olenko yksinäinen? En ehkä. Onhan minulla tekemistä...

Mutta en kiellä etteikö olisi mukava joskus istua kahvikupin ääressä ja puhua puuta heinää...

Mutta onneksi minulla on kirjeystäviä!


11 kommenttia:

Sirpa ja Kollo kirjoitti...

Käsityöpiirissä saattaa olla tosi mukavia ihmisiä - toivottavasti on! :)

Mä olin lapsena innokas piirtämään ja kehittelemään tarinoita niiden piirustusten ympärille. Osittain piirustusten ja leikkien ideat kumpusivat lukemistani kirjoista, kun olin kova lukemaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!

Löysin blogisi eräänä yksinäisenä iltana "seikkaillessani" netissä ja sen jälkeen olen silloin tällöin käynyt lukemassa blogiasi.
Tämä kirjoituksesi "kolahti" minuun, koska minulla on paljon samanlaisia ajatuksia ja ei ole kuin 1 liveystävä. Samoin minua pelottaa aina, etten ole hyväksytty esim. käsityökerhoon, joten kaikki on jäänyt...

suvi kirjoitti...

Ja ennenkaikkea,onneksi minulla on SINUT!!!!!olet tärkeä ihminen,ikävä tulisi,jos sinua ei olisi <3

Tuula kirjoitti...

Tuskin muut pitävät sinua outona.

Onni,
Unelma,
Tekeminen,
Osaaminen

MerjaHannele kirjoitti...

Heips! Kylläpäs kolahti. En ole ajatellut itkisikö minua kukaan kun kuolen (ainakaan kovin usein), mutta juuri tänään jollekin kerroin, että meillä ei käy kukaan (paitsi mun miesystävä ja yksi ystävä, johon meni just välit sitten poikki) enkä käy kovin paljoa kylässä. Seurakuntaa ei lasketa, se ei ole ns. kylässä käymistä. Ikävää, että tunnet olosi näin yksinäiseksi. Minulla pohtiminen johtuu siitä, että kaksi tytärtäni muuttivat tänä syksynä pois kotoa. Pari viikkoa sitten nuorempikin lähti eikä ole rahaa käydä kuin harvoin. Ensimmäinen viikko meni surussa ja itkussa. Ihan kummallista olla "yksin kotona" - kirjaimellisesti! Eikä oo ku kaloja kaverina - ne pahukset kun ei oo oppinut puhumaan, vaikka kuinka yrittäisin!
Huokaus. Ihmeesti kyllä niissä kerhoissa hyväksytään oudotkin ihmiset. Ei siellä kukaan tiedä, että tunnet itsesi oudoksi. Mukaan vaan sellaisena kuin olet - heillä ei ole MITÄÄN odotuksia sinulta! Paitsi että menet mukaan!

MerjaHannele kirjoitti...

Että piti vielä lisätä.. Minusta tuntuu kamalalta, että äitisi sanoi sinua oudoksi. Ihan kamalalta tuntuu.. Se on sitä että omaksuu toisen sanat itseensä ja siitä tulee ikäänkuin "leima" otsaan. Pahinta on, että siitä tulee "nimi" itselle. Vaikka todellisuudessa olit normaali lapsi, ainakin nykymittapuun mukaan! Tuon märitelmän mukaan, mitä teittä ,Täällä on sitten ainakin yksi outo aikuinen: leikkaa lehdistä kuvia, repii kirjoista sivuja, kirjoittelee tuntemattomille ihmisille (mielikuvituskavereita kun ei ikään livenä nähdä?), keräilee joulupostikortteja, (lapsena keräsin postimerkkejä..) ja tykkää jutella pihalla linnuille ja oraville....

enkulin käsityöt kirjoitti...

Yksi hyvä ystävä on parempi kuin sata "selkäänpuukottajaa".

Täälläkin on ystäväsi. Meitä on monia, jotka käymme kurkkaamassa mitä olet kirjoittanut.

Parasta lääkettä yksinäisyyteen on nimenomaan mennä toisten seuraan. Sieltä voi löytyä aitoja ystäviä, ja toisten seurassa yhdessä tekeminen on hauskaa.

Kiki kirjoitti...

Tunnistan itseni niin hyvin monesta kohtaa tätä tekstiä. Onneksi on tämä blogistaania ja fasebuukki niin on joku kontakti ulkomaailmaan :) Mun on kyllä pakko tunnustaa, että olen katellinen miehelleni, jolla on laaja kaveripiiri. Rohkeasti vaan kansalaisopistoon, sieltä voi vaikka löytyä joku kiva kahvittelukaveri. Ja kun on Elli mukana niin ei tarvitse pelätä joutuvansa vallan yksin.

Marduska kirjoitti...

Kannattaa mennä mukaan kurssille ja saada uusia tuttavuuksia, kun kerran mielesi tekee eli vaikka pakotat itsesi ensin ja otat Ellin mukaan. Sen jälkeen pakottomasti jos jostakusta tulee ajan myötä ystävä niin se on tapahtuakseen. Itse olen ensin varauksellinen, kaihdan ihmisiä, jotka yrittävät tulla liian lähelle liian pian. Tarkkailen mielelläni ihmisiä, luon nopeasti kyllä ihmisestä mielikuvan ja väitän, että olen hyvä ihmistuntija. Harvoin ennakkokäsitykseni ihmisestä on pettänyt. En tiedä millainen tutustuja olet mutta näin toimien olen itse välttynyt suuremmilta pettymyksiltä ihmisten suhteen toki niitäkin on.

Tuntuu pahalta lukea jos koet, että olet outo ja vain siksi, että äitisi on joskus niin sanonut. Lapsena tuollaiset kokemukset ja sanomiset jäävät mielen päälle kummittelemaan. Toivottavasti voit aikuisen naisen vahvuudella vapautua moisesta järjettömästä väitteestä.

Liveystävyyden kaipuun ja facebookki-ystävyysaitouden epäilyä tunnistan itsessänikin. Minua ärsyttää, kun esim. facessa herkästi jaetaan jaksuja, haleja ja sydämiä. Se on siellä helppoa ja sillä paikataan omaa omaatuntoa ja haetaan itselle mielihyvää, "olempas hyvä ja välittävä ihminen". Syyllistyn tähän nyt hivenen itsekin, kun kannustan sinua... Haluaisin, että meillä/minulla olisi laajempi ystäväpiiri, rientoja ja illanistujaisia kuten nuorempana meillä oli mutta mieheni ei niin halua tai ainakin selitän asiaa näin. Taidan olla aika vätys itsekin loppujen lopuksi. Työ vie mehuja, viihdyn kotona ja tekemistä riittää eli tässä elämänvaiheessa olkoot asiat näin.

Rasa kirjoitti...

Minä vasta surkea erakko olen, ainoat liveystävät ovat serkun tyttäriä eli sukulaisia, ja kyläillään kerran, pari vuodessa. Mutta ei minulla koskaan ole ollut isoa ystävälaumaa, enkä ole sitä kaivannutkaan. Ja luulen aikanani pääseväni hautaan, vaikka ei paljon yleisöä paikalla olisikaan.

Kutookutoo kirjoitti...

Rasan kommentit ovat hyvin samansuuntaisia kuin minun. Olen erakko ja pitkälti se on oma valinta. Mutta eihän me kaikki olla samanlaisia, toiset tarvitsevat enemmän ihmisiä ympärilleen. Tulen ihan hyvin ihmisten kanssa juttuun, mutta isot, tuntemattomat ryhmät ovat vähän epämukavia. En tiedä miten olisin.
Työn puolesta joudun tämän tästä noihin ryhmätilanteisiin. Eikä siinä mitään, kyllähän minä pärjään, mutta joskus saan kokea olevani outo, jotenkin vääränlainen. Vaikka puhun tavallisia juttuja niin niistäkin puhuu jotenkin väärin, väärällä tavalla. En minä sitä oikeastaan mieti, olen hyväksynyt sen että olen mitä olen. Vaan ihmettelen että miksi aikuiset ihmiset yrmii.