sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äitienpäivänä 2015


Äitienpäivä.

Juhla joka saa minut monesti mietteliääksi.
 Aina puhutaan, että oma äiti on aina maailman paras äiti lapselleen.
Se on suurin vale maailmassa!

Oma äitini ei ole ollut aina maailman paras, mutta nyt itse aikuiseksi kasvaneena ja muutaman elämän viisauden kantapään kautta oppineena voin sanoa, että oma äitini on ollut lopulta maailman paras. Hän on tehnyt sen minkä on siinä tilanteessa voinut.

Nuorempana vihasin äitiäni. 
Olin vahvasti sitä mieltä, että pahat asiat voin unohtaa, mutta en ikinä anteeksi antaa.

Muutama vuosi sitten makoilin yksin saunan lauteilla ja mieleeni tuli Isä meidän rukous ja siitä kohta: 

" Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet... "



 Sillä hetkellä tajusin, etten ikinä voi olla ikinä vahva ihminen jos en anna anteeksi. 
Voin antaa anteeksi, mutta unohtaa ei tarvitse. 
Annan anteeksi äidilleni ja olen siten vahvempi.

Kuitenkin tiedän, ettei kaikki äidit ole siltikään parhaita.

Ikävä kyllä lähipiirissäni on ihminen, joka on "hylännyt" lapsensa. 
Eikä ole tahtonut muuttaa asioita, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Hän ei vaan pysty olemaan äiti. Se on hänen heikkoutensa. 
Ei hän ole paha, mutta kypsymätön kohtaamaan lapsiaan ja menneisyytensä virheitä.
En tiedä osaako hän koskaan käydä ko. asioita läpi. Ehkä ei, mutta toivottavasti kyllä.

Eli hän ei ole vieläkään maailman paras äiti ja tuskin tuleekaan sellaiseksi.
Mutta toivon, että hänen lapsensa tekisivät joskus kuin minäkin. Antavat anteeksi ja kasvavat siten ehyiksi ihmisiksi.

Minun äitiyteni on ollut katkera tie.
Olen lapsellinen lapseton. Kahdeksan vuotta elämästäni olemme yrittäneet lasta. 
Kaksi isoa ja ihmeellistä ihmettä olemme silti saaneet. 
Olen heistä todella kiitollinen.
Muistan aina kuinka isäni sanoi minulle "antaisin vaikka silmäni tai käteni sinun puolestasi.."
Samoin voisin sanoa myös omille lapsilleni. 

Kun luen vauvojen surmista, pahoinpitelyistä ja lasten heitteille jätöistä, niin ihmettelen elämän järjestystä.
Miksei nuo lapset saaneet syntyä meille?
Meille, jotka olisimme pitäneet heistä huolen.
Miksi?

Sitä emme saa ikinä tietää miksi näin on.
Elämässä vain ei kaikki mene niin kuin tuntuisi viisaalta.

Kuitenkin koen suurta rakkautta ja mielihyvää, että osa näistä läheiseni  "hylkäämistä" lapsista  ovat osa minun elämääni.
Saan olla edes muutaman "hylätyn" rinnalla kulkija.

Tuntuu hyvältä, kun puhelin soi tai viestiä tulee. He ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. 

Liian harvoin sen heille sanon... Mutta ehkäpä he tietävät sen.





3 kommenttia:

suvi kirjoitti...

<3 puhut asiaa...

- kirjoitti...

Kirjoitin toisen blogin kommenttiin, että mun äitini antoi oivan esimerkin siitä, miten lapsia EI tule kohdella, ja olen noudattanut ohjetta omien lasteni kohdalla. Äiti ei ikinä antanut anteeksi omalle äidilleen, mutta mie luultavasti jossain määrin olen pystynyt antamaan anteeksi omalleni, sinä seitsemän kuukauden aikana, jonka se hitaasti riutui kohti kuolemaa. Siskot ei ole siihen pystyneet, ja niiden kovat sanat äidistä joskus satuttaa mua.

Eikä elämä ole reilua. Päivällä kun avasin tietsikan ja näin Googlen äitienpäiväanimaation, tuli itku. Itkin kaikkien äidittömien ja äitinsä hylkäämien lasten ja lasta turhaan toivoneiden naisten takia. Voin vain kuvitella, miten helvetillinen tämä päivä on sellaisille, jotka on toivoneet ja pettyneet...

enkulin käsityöt kirjoitti...

Ihanaa Äitienpäivän iltaa sinulle.