keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Kevät 2017 osa 1: Äitiys

Ajattelin päivittää mitä tämä kevät 2017 on pitänyt sisällään.
Ei tullut tuohon toiseenkaan blogiin kirjoitettua mitään.

On tapahtunut paljon.

Suurin asia on ettei Niko ole oleillut kotona sitten huhtikuun, toki käy kotona mutta vain kerran pari viikossa. 
Olin aina ajatellut, että irti päästäminen olisi ohihuuto juttu, mutta ei se sitä ole ollut henkisellä tasolla.

Olen aina pitänyt itseäni järkevänä äitinä, mutta en minä sitä ole.

Tosin en minä tunteitani julki tuo niin vahvana kuin ne tunnen, koska ne tunteet on turhia ja ne ovat vain minun päässäni.

Olen onnellinen, että olen osannut kasvattaa nuoren miehen joka pärjää elämässä.
Osaa tehdä ruokaa ja jos ei jotain tiedä, niin tulee äidille viesti. Osaa pestä pyykkinsä ja osaa kunnioittaa tyttöystäväänsä. Ei ryyppää eikä rällää.

Niko on esimerkillinen nuori mies. Käy töissä ja hoitaa asiansa hyvin.
Ei minun tarvitse pelätä, että tekisi jotain tyhmää, mutta minäpä pelkäänkin muuta maailmaa.
Entäs jos joutuu tahtomattaan kolariin, tapahtuu jotain pahaa vaikka kaupan kassajonossa, jos ja jos...ja jos...

Tiedän etten voi vaikuttaa mitenkään asioihin, joihin ei voi vaikuttaa kukaan, mutta minä murehdin.

Entäs jos? Mitäs sitten? 

Hymähdin aina, kun isäni sanoi, että "annan vaikka silmän päästäni sinulle..."
Pidin sitä huonona heittona, mutta nyt voin sanoa samoin omille lapsille.
Annan vaikka toisen silmän toiselle ja toisen toiselle.

Minulle on ollut iso oppikoulu, etten voi suojella lapsiani elämältä.
He lähtevät pesästä ja se on täysin normaalia. Niin täytyy mennä.

Toivon, että minulla olisi joku näkymätön turvaviitta johon voisin lapseni peittää
ja todeta:

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Minulla ei ole viittaa, eikä minulla ole voimia estää elämää kouluttamasta lapsiani.
Elämä on kouluttanut minuakin rankalla kädellä ja se on ollut tärkeää, että minä olen juuri minä.

Olen pohtinut olenko minä vain liian herkkä äiti, liian suojeleva ja liian kiinni lapsissani.
Vai käykö jokainen äiti nämä tunteet läpi?


2 kommenttia:

enkulin käsityöt kirjoitti...

Niin se elämä opettaa meitä, mutta vain sen verran kuin jaksamme. Lapset pärjäävär, Pitää antaa vain siivet ja onnenpotku mukaan rakkaudella.

Anonyymi kirjoitti...

Varmaankin jokainen äiti käy nuo kertomasi tunteet omalla tavallaan läpi. Aikanaan minäkin kävin ne läpi ja nyt on välillä vaikeaa sopeutua, kun nuori mies tuli vielä väliaikaisesti kotiin asumaan. T: Tuija